Nucleuksen Hyväntekeväisyystempaus 2021

Aamuni alkoi samettisen pehmeällä kahvilla. Yleensä käytän tämän ruskean kullan valmistamiseen Pauligin tummapaahtoa mutta sinä kyseisenä aurinkoisena ja erityisen lämpimänä kevätpäivänä valitsin hyllyltä täysin sattumalta ja ajattelematta Kulta Katriinaa. Kulta Katriinan makuprofiili ei välttämättä vastaa täysin tummapaahtoa, siis sitä tuttua ja turvalliseksi koettua, tietyllä tavalla pyöreän hapokasta ja silti samaan aikaan kuohkean täyteläistä kahvia. Mutta ehkä täysin sattuman oikusta tai tähtien asennosta, päädyin käyttämään Kulta Katriinaa, eikä se kokemus jättänyt ketään kylmäksi. Kupissa kahvi näytti samalta kuin muukin, tummanruskealta, märältä ja hivenen luontaansa työtävältä. Tuoksu kertoi kuitenkin muuta. Aisteja hivelevä ja ehkä hieman karamellinen haju sai ulkonäön mukanaan tuomat epäilykset hälvenemään. Nostin ***** tarjoaman mukin huulilleni ja siemaisin tuota täydellisesti keitettyä, monien hyvien pienten tekijöiden muodostamaa kokonaisuutta. En pettynyt ja kuten ******n kuuluisa slogan lupaa, tiesin päivän olevan täynnä mahdollisuuksia. #nalleretki.

Lähdin tavanomaisten aamutoimieni jälkeen Q-talolle autollani. Autoni, sininen Suzuki Switft, kimmelsi kauniisti kevätauringossa. Jollain tapaa muistan ajatelleeni kuinka sähkönsininen sävy täysin pilvetöntä taivasta vasten toi jollain oudolla ja ehkä jopa hieman kieroutuneella tavalla lohtua ja muistutti biotekniikan ja elintarvikekehityksen ainejärjestö Nucleus Ry:n haalareista ja sitä kautta mieleeni tulvahti valtava määrä erilaisia muistoja. Nämä muistot lämmittivät erityisesti erikoisen ja lähes tapahtumattoman vuoden jälkeen. Näistä ajatuksista havahtuessani huomasin, että olinkin itse asiassa pukeutunut näihin kauniisti silmieni väriä korostaviin haalareihin.

Mietteet mielessäni saavuin Q-talon pihaan ja huomasin veikeällä ilmeellä varustetut kasvot ovenraossa. Biotekniikan ja elintarvikerkehityksen ainejärjestö Nucleus Ry:n ja vuosijuhlatoimikunnan puheenjohtaja sekä samalla hyväntekeväisyystempauksen idean setä Rita Ojaniemi odotti Q-talolla kädet levällään odottavasti. Hän oli paiskinut koko aamun töitä ja olisi selvästi kaivannut samaa kuin mitä itse olin nauttinut, siis sitä samettisen pehmeää kahvia. Istuin hetken autossa ja tarkastelin iloista näkyä edessäni. Rita oli pukeutunut samaan haalariin kuin minä. Sähkönsininen, ehkä hieman elämää nähnyt (muistan huomanneeni kuivunutta kananmunaa oikeassa reidessä) yli vedettävä puku oli nostettu rennosti ylös. Olalla puoltapäivää odotti turkulainen kellertävä teekkarilakki valmiina iskettäväksi ylpeydellä päähän.

Nousin autosta ja neuvottelimme hetken. Meidän oli määrä saada pöytä Tuomiokirkolle mutta pikaisen arvioinnin sekä rautaisen insinöörimäisen ajattelun jälkeen, mitattuamme jatkojohdoilla auton pituuden, totesimme pöydän olevan aivan liian pitkä optimin kokoiseen Suzukiin. Mietimme silloin, miksi väärän kokoisia pöytiä ylipäätään valmistetaan. Päädyimmekin käyttämään BP-pöytää. Suzukin moottori kehräsi kissan tapaan kiitäessämme R-kioskin kautta kohti Tuomiokirkkoa. (R-kioskilla halusimme nähdä kaupungin asukkaita ja tutustua hieman paikalliseen ilmapiiriin. Mukaan tarttui myös Turun oma aikakausilehti, jossa sattui sopivasti olemaan artikkeli turkulaisista teekkareista.)

Tuomiokirkolla pystytimme tukikohtamme paraatipaikalle. Siis sellaiseen kohtaan, että olimme varmasti näkyville ja jokainen, joka tuomiokirkon ohi sinä päivänä kulkisi, näkisi varmasti meidät ja TEK:n mainoksemme. Pöydälle aseteltiin hygieenisiin pinoihin TEKin tarjoamia TEK-kasvomaskeja ja teemaan sopivia käsidesejä. Tarkoituksena oli jakaa myös tapahtuman nimissä roskapusseja ja erikokoisia kumihanskoja, jottei kukaan likaisia teknillisiä käsiään koskiessaan turkulaisiin tahroihin. Pöytä näytti neitseelliseltä ja kauniilta kaikkine insinöörimäisesti aseteltuine tavaroineen. 

Ensimmäisten tupsulakkien saapumiseen ei mennyt kauaakaan. Muistan Ritan puhuneen siitä, kuinka virkistävää oli nähdä ulkona, koronaturvallisesti, hyvää hygieniaa ja etäisyyksiä noudattaen sekä maskia pitäen, muitakin teekkareita pitkästä aikaa. Ja oikeassahan hän oli, elähdyttäväähän se oli. Iloista, opiskeluintoa täynnä olevaa väkeä virtasi verkkaaseen tahtiin hakemaan TEKin sponsoroimaa tavaraa ja roskapusseja. Pääsimmekin iltapäivän aikana 60. kävijään ennen kuin sormemme loppuivat kesken. Tästä viisastuneena Rita lempeästi kehotti ottamaan ensi kerralla laskimen sähkönsinisten haalareiden taskuun. Mieleni täyttyikin heti riemastuttavilla muistoilla insinöörimatematiikan monimutkaisista kursseista ja kaikista niistä hetkistä, jolloin olemme oluen ääressä erilaisten asioiden kanssa painineet. 

Iltapäivä sujui mutkattomasti ja tyhjät roskapussimme hupenivat nopeasti. Tarmokkaat tekniikan ylioppilaat puhdistivat Turkua tehokkaasti ja taisipa joku löytää jopa kuluneen ja likaisen auton renkaan. Siinä hetkessä ihminen tuntee olevansa aidoimmillaan onnellinen.

Kuten kaikkiin hyviin tarinoihin, sisältyy myös tähän yksi odottamaton ja yllättävä tapahtuma. Tuomiokirkon viereinen molokki, siis sellainen iso jäteastia, oli lukossa. Tarjolla oli vain noin maitotölkin kokoinen reikä, josta jokaisen teekkarin olisi pitänyt pussinsa survoa.

Nohevana tapahtuman vetäjänä ja idean äitinä Rita joutui haastamaan omat rajallisuutensa ja soittamaan noin neljään eri paikkaan ennen kuin molokin kansi keksittiin nokkelasti nostaa pois. Tämän tapauksen johdosta usean tapahtumaan osallistuvan henkilön verenpaineet kohosivat hetkellisesti pilviin. Loppupäivä sujui kuitenkin rauhallisesti ja palautimme auringon laskiessa pöydän takaisin Nukkumaan.

Kaiken kaikkiaan päivä oli oikein menestyksekäs ja käydessämme yhdessä nukkumaan Ritan kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että sinä päivänä olimme onnistuneet sekä ihmisinä että teekkareina. Ritakin nukahti kaunis hymy huulillaan.

Teksti: Jutta Lindfors Kuvat: Einari Leinonen, Alexandra Grandberg